Sosiaalisten suhteidenne määrä

Mitä tahansa yleistä, jolle ei ole omaa aluettansa.
Vieras

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja Vieras » 26.03.2015 10:12

Mun sosiaaliset kontaktit: Perheen jäsenet ( äiti, isäpuoli ja sisarukset) , äidin kanssa soittelen viikottain, jakäyn porukoiden luona n. kerran viikossa. Muihin sukulaisiin en ole hirveän tiiviisti yhteydessä, tätiä näen kerran kolmessa kuukaudessa ja serkkua kerran puolessa vuodessa. Läheisiä ystäviä on kolme. Näen heitä n.pari kertaa kuussa ja se sopii minulle, sekä heille oikein hyvin.He ovat molemmat extrovertteja. Minulla on myös poikaystävä, joka on se jota näen kaikista useimmin. (Hän on myös introvertti). Noiden lisäksi minulla on yksi hyvä kaveri, näemme noin pari kertaa kuussa ja sekin yleensä yhteisen harrastuksen parissa. On minulla sitten kavereita joihin pidän yhteyttä lähinnä vain netin kautta ja kirjekavereita on myös. Käyn koulua tällä hetkellä, mutta minkäänlaisia kaveruussuhteita ei ole syntynyt. Joka on mielestäni positiivinen asia, koska saan sitten koulussa olla ihan omissa oloissani, eikä tarvitse olla sosiaalinen.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 28.03.2015 23:31

Tällainen välikysymys tähän ketjuun:

Miltä se teistä muista tuntuu, jos/kun ajoittain kaikesta introverttiudesta huolimatta kuitenkin kaipaisi omanlaistaan seuraa keskustelemaan syvällisiä, jakamaan ajatuksia ja puuhailemaan jotain kivaa, mutta sellaista ei vain ole/löydy? Vaikka siis minäkin viihdyn ajastani sen 80 % täysin hyvin yksin omien juttujen parissa, niin joskus voi oikeasti pahastikin iskee läpi sellainen tunne, että on todella yksin eikä ketään kenenkä kanssa aikaansa viettää. Erityisesti se satuttaa joskus paljon kun miettii, että oikeastaan juuri kukaan ei ole aidosti kiinnostunut siitä miten minä voin.

Esimerkkinä sanottakoon vaikka tilanne pari viikkoa sitten lauantaina, kun olin asiakseen tehnyt itse pizzaa jotta voitaisiin sitä kaverin kanssa napostella vaikka samalla leffaa katsoen, mutta toisella ilmeneekin sitten "muita kiireitä", jonka johdosta syön ruokani itse. Alustavasti oli jo sovittu tästä, mutta parempaa tekemistä ilmetessään toinen peruukin "treffimme" ja kuittaa tylysti viestillä että "nähdään joskus". Ärsyttää olla vuodesta toiseen se ovimatto, jonka yli juostaa heti kun viikonlopun "viihdemaailma" kutsuu...

Tuntuuko teistä muista koskaan se pahalle, kun miettii kuinka harvalle oikeastaan olemmekaan tärkeitä? Minulle se suurin yksinäisyyden aiheuttaja on juuri se, että en koe että minusta pidetään omana itsenäni. Toki meillä kaikilla on (todennäköisesti) ainakin perhe, mutta se ei ole sama asia kuin että joku "ulkopuolinen" välittäisi...

Introvertit taitaa tosiaan olla itsekkäitä, sillä meille ei riitä tällainen "perinteinen kaveruus" kattamaan meidän läheisyyden tarpeita.

anuski
Viestit: 87
Liittynyt: 12.01.2014 02:46
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja anuski » 29.03.2015 22:01

Mun sosiaalisiin suhteisiin kuuluu lähinnä poikaystävä sekä pari kolme läheistä ystävää. Äidin kanssa tulee juteltua viikoittain puhelimessa. Muuten kontaktit on aika satunnaisia työelämän ulkopuolella.

Ja mitä niksuu93 välikysymyksees tulee, mä olen niin onnekas että mun ympärillä on ihmisiä joiden tiedän musta välittävän. Tiedän että näin ei kaikilla ole. Esimerkiksi voin ottaa poikaystäväni joka on ajoittain todella yksinäinen. Mutta muistan kyllä ajan jolloin olin todella yksinäinen. Se on välillä aika raastavaa.
Ruoho ei ole vihreämpää naapurin aidan takana. Se on niin vihreää omalla pihallasi, kuin annat sen olla.

Försti
Viestit: 45
Liittynyt: 27.03.2015 21:33

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja Försti » 30.03.2015 01:50

.
Viimeksi muokannut Försti, 29.07.2022 21:02. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

aura
Viestit: 102
Liittynyt: 04.03.2015 17:46
Viesti:

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja aura » 30.03.2015 15:35

Tavallaan on mukavaa, että kokonaiset kolme tämänhetkistä ystävääni asuvat kaikki toisilla paikkakunnilla, niin voi ihan hyvästä syystä nähdä harvemmin (ja reissata !), mutta välillä kun haluaa tehdä jotain spontaanisti, kyläillä ja käydä leffassa halpojen lippujen päivänä, olisi kiva tuntea joku vähän lähempää. Ja tosiaan, kun kaikki tuttavuudet on aika uusia, ei voi tietää, välittääkö toiset vai onko ne kanssani siksi, ettei muutakaan seuraa ole, koska ystävillänikään ei ole hirveästi ystäviä. Joskus stressasin, että olenko vaan joku väliaikaisratkaisu, mutta sitten mietin, että aika sen kuitenkin näyttää, asian miettiminen ei auta yhtään. Olen aika epävarma luonteenlahjoistani, koska lapsuudesta saakka on tuntenut itsensä oudoksi, toisaalta en yhtään normaalia ihmistä itsekään just tällä hetkellä tunne, joten tuskin kukaan tuttuni mua niin outona pitää kuin mitä ehkä luulen. Sitä on vaan vaikea sisäistää, kun on monta vuotta saanut milloin missäkin yhteydessä kuulla olevansa vähän himmeä, eikä aina siinä hyvässä mielessä.

Olisi myös kiva tuntea useampi ihminen, koska ihmiset on niin ihanan erilaisia keskenään ja jokainen on ihan oma maailmansa... poden syvää uteliaisuutta, mitä tämänhetkinen kontaktien määrä ja luonne ei täytä. Pidän ystävistäni ja he ovat tärkeä osa elämääni, mutta en voi puhua heistä ihan sielunkumppaneina enkä heidän kanssaan aivan kaikesta. Toisaalta en koe avautumiselle tarvetta, koska olemassa on internet sitä varten, mutta tykkään siitä jakamisen tunteesta ja yhteydestä, kun puhutaan asioista, joista ei puhuta missä seurassa tahansa, ja haluaisin sitä enemmän elämääni. Sellainen henkinen läheisyys olisi varmaan oikea sana, kaikki tämänhetkiset suhteeni perustuvat hauskanpitoon, mikä sekin on mahtavaa ja mukavaa, eikä mitään valittamista niiden suhteen, mutta haluaisin vastapainoksi vähän sitä syvällisempääkin sisältöä.

inda
Viestit: 20
Liittynyt: 13.01.2015 15:25
Paikkakunta: Tku
Viesti:

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja inda » 30.03.2015 17:33

niksuu93 kirjoitti:Tällainen välikysymys tähän ketjuun:

Miltä se teistä muista tuntuu, jos/kun ajoittain kaikesta introverttiudesta huolimatta kuitenkin kaipaisi omanlaistaan seuraa keskustelemaan syvällisiä, jakamaan ajatuksia ja puuhailemaan jotain kivaa, mutta sellaista ei vain ole/löydy?
No kyllähän se pahalta tuntuu. Ja mun mielestä pitää olla jotenkin hiukan vääristynyt maailmankuva, jos tollanen ei tuntuisi pahalta.
niksuu93 kirjoitti:Erityisesti se satuttaa joskus paljon kun miettii, että oikeastaan juuri kukaan ei ole aidosti kiinnostunut siitä miten minä voin.
Itselläni on ihan samanlaisia tuntemuksia.

Mulla on yksi kaveri(=ystävä), jonka kanssa ollaan tunnettu jo yli 20 vuotta. Silti musta tuntuu välillä, että kaverini ei ole aidosti kiinnostunut siitä miten minä voin. Toisaalta asian voisi ajatella myös niin, että jos hän on viihtynyt mun seurassa jo 20 vuotta, luultavasti jonkinlainen tunneyhteys on olemassa. Miksi kukaan jaksaisi roikuttaa ketään kaverinaan 20 vuotta, jos ei olisi jollain tasolla kiinnostunut siitä toisesta ihmisestä?

Olen myös lähiaikoina löytänyt itselleni yhden uuden kaverin, jonka seurassa viihdyn hyvin ja pidän hänestä todella paljon. Kuitenkin koko ajan pelkään, että tämä kaveruus loppuu, vaikka kaveri onkin ilmaissut pitävänsä seurastani eikä mielestäni edes ole sen luonteinen, että kaveeraisi kenenkään kanssa vain kaveruuden vuoksi.
niksuu93 kirjoitti:Tuntuuko teistä muista koskaan se pahalle, kun miettii kuinka harvalle oikeastaan olemmekaan tärkeitä? Minulle se suurin yksinäisyyden aiheuttaja on juuri se, että en koe että minusta pidetään omana itsenäni. Toki meillä kaikilla on (todennäköisesti) ainakin perhe, mutta se ei ole sama asia kuin että joku "ulkopuolinen" välittäisi...
Kyllä, aivan samoja fiiliksiä mullakin. En tiedä sitten johtuvatko nämä tunteet menneisyydestäni vai onko tämä ihan normaalia introille.
niksuu93 kirjoitti:Introvertit taitaa tosiaan olla itsekkäitä, sillä meille ei riitä tällainen "perinteinen kaveruus" kattamaan meidän läheisyyden tarpeita.
Itselleni ei ainakaan "perinteinen kaveruus" riitä. Mulle ei esimerkiksi tulisi mieleenkään pyytää työkavereilta henkilökohtaisia puhelinnumeroita. Silti tällainen käyttäytyminen taitaa olla "normaali" ihmisille ihan tavallista. Kuten myös työkavereille näihin henkilökohtaisiin numeroihin soittaminen ja tekstarin lähettäminen muissakin kuin työasioissa. :shock: En vaan voi ymmärtää. Mutta mä olenkin ahdasmielinen...

Passepartout

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 30.03.2015 18:18

niksuu93 kirjoitti: Tuntuuko teistä muista koskaan se pahalle, kun miettii kuinka harvalle oikeastaan olemmekaan tärkeitä? Minulle se suurin yksinäisyyden aiheuttaja on juuri se, että en koe että minusta pidetään omana itsenäni. Toki meillä kaikilla on (todennäköisesti) ainakin perhe, mutta se ei ole sama asia kuin että joku "ulkopuolinen" välittäisi...
Tuntuu. Silloin kun minulla oli vielä muutamia ystäviä oli aina yhtä inhottavaa kun tuli sellaisia tiedostamisen hetkiä, kun tajusi, että ei ne oikeasti välitä eikä ymmärrä. Ei todella. Koska niillä on niin paljon muitakin ystäviä, kuulut vain siihen isoon joukkoon "kolmanneksi tärkeimmät kaverit".

Tuskinpa ekstroverteista sen enempää välitetään, he vaan pystyvät peittämään sen tunteen itseltään sillä kun on paljon kavereita. Lisäksi naiset tuntuvat onnistuvan aika hyvin uskottelemaan itselleen että kaverit välittää aidosti ja on aina tukena jos niiden kanssa voi keskustella seksielämänsä ja ruumiintoimintojensa yksityiskohdista.

Mutta miestäni lukuunottamatta olen kyllä kokenut oikeastaan koko elämäni olevani emotionaalisesti oikeastaan täysin yksin. Surullista vai mitä.

Dak
Viestit: 29
Liittynyt: 09.03.2015 23:22
Viesti:

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja Dak » 30.03.2015 18:33

niksuu93 kirjoitti: Erityisesti se satuttaa joskus paljon kun miettii, että oikeastaan juuri kukaan ei ole aidosti kiinnostunut siitä miten minä voin.
Kyllä tuo ikävältä tuntuu. Mutta miten on toiselta kantilta, oletko itse oikeasti kiinnostunut miten ne muut voi? Rehellisisesti sanoen kovin monen kohdalla en ainakaan itse ole.

Passepartout

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja Passepartout » 31.03.2015 14:13

Dak kirjoitti:
niksuu93 kirjoitti: Erityisesti se satuttaa joskus paljon kun miettii, että oikeastaan juuri kukaan ei ole aidosti kiinnostunut siitä miten minä voin.
Kyllä tuo ikävältä tuntuu. Mutta miten on toiselta kantilta, oletko itse oikeasti kiinnostunut miten ne muut voi? Rehellisisesti sanoen kovin monen kohdalla en ainakaan itse ole.
En minäkään kovin monien ihmisten kuulumisista välitä. Mutta kokemus on se, että yleensä välitän kuitenkin enemmän kuin se toinen, jos ylipäänsä ollaan välittämisväleissä. Koska sillä toisella on aina niin paljon muitakin kontakteja.

niksuu93
Viestit: 476
Liittynyt: 01.02.2015 18:45
Paikkakunta: Kuopio
Viesti:

Re: Sosiaalisten suhteidenne määrä

Viesti Kirjoittaja niksuu93 » 31.03.2015 23:08

Försti kirjoitti:Parhaat kaverit, tai ainakin ne, jotka on pisimpään tuntenu (jopa 10 vuotta) on netin kautta. He kuitenkin asuvat ympäri Suomea, joten ei heitä kasvotusten tapaa. Juteltua tulee, aiheista jotka meitä yhistää. Tosi pitkään olin silleen että nää kaverit riittää ja joskus toivoisin että ois jatkunukki nii :D

Lopulta kuitenki vähäisten "IRL"-kontaktien määrä alko ahistaa. Koulua oon käyny, mut kontaktit siel toisiin ihmisiin on jääny heikoksi. Pariin tyypin kans oon päässy juttelee enemmän, mutta epäilen että yhteys kuolee kun koulukin loppuu.
Sama juttu, mikähän siinä on että sitä netin kautta onnistuu solmimaan niiiiin paljon helpommin suhteita kuin IRL-elämässä? Ilmeisesti introverttina osaan ilmaista itseäni paremmin kirjoittaen kuin puhuen/ruumiinelein? Tietysti jos uusia tuttavuuksia netissä syntyy ne syntyy jo lähes automaattisesti samojen mielenkiinnonkohteiden ympäriltä, jotka yhdistävät heti. Tästä on sitten helppo ryhtyä tutustumaan ihmiseen ehkä paremminkin.

Mulla ei tällä hetkellä sinällään IRL-kontaktien vähyys varsinaisesti ahdista, mutta surettaa siitäkin edestä. Esimerkiksi jotkut viikonloput on yhtä juhlaa kun saa olla vain yksin kotona, mutta toisina sitä taas itkettää kun ei ole ketään kenen kanssa aikaa viettää. Hyvin kaksipiippuista siis. Mutta mieluummin tosiaan vietän aikaani yksin kotosalla kuin lähden "esittämään/viihdyttämään" niitä ns. "kavereitani", jotka eivät kuitenkaan ymmärrä minua, viihdy seurassani enkä suoraan sanottuna enää tunne viihtyväni minäkään. Jotenkin vain niin pinnallista... :roll:

Ja tosiaan kyllä, yleensä se on niin että ne vähäisetkin syntyneet kontaktit esim. kouluista kyllä katoaa heti kun koulu tms. loppuu. Tai jo aiemmin, kun joku toinen "varastaa" minun ystäväni olemalla "hauskempi tapaus". Sehän on nähty, en voi kilpailla oikeastaan kenenkään kanssa kun olen kaikkien mielestä vain niin helvetin tylsä tapaus. :?
Försti kirjoitti:uskon että toiset ihmiset on paras keino tutustua uusiin ihmisiin ja sitä kautta voi löytyä ehkä se oma paras kaveri tai kumppanikin
Tämähän se, mutta jos ei ensinnäkään tunne valmiiksi ketään, sen ensimmäisen kontaktin saaminen onkin sitten jo huomattavasti vaikeampaa. Kukaan kun ei tunnu haluavan olla kenenkään ensimmäinen ystävä. Auta armias, jos jollekin ystäväehdokkaalle myöhemmin selviää että "tiesitsä että tolla ei oo yhtään kaveria", niin hommahan kuolee jo heti siihen.

Aivan kuten Linus Jonkman ytimekkäästi Akuutissa totesi, "introvertti on monien ihmisten mielessä joko psykopaatti tai sarjamurhaaja". Joten eihän kukaan halua sellaisen ystävä olla. :roll:
aura kirjoitti:Sellainen henkinen läheisyys olisi varmaan oikea sana, kaikki tämänhetkiset suhteeni perustuvat hauskanpitoon, mikä sekin on mahtavaa ja mukavaa, eikä mitään valittamista niiden suhteen, mutta haluaisin vastapainoksi vähän sitä syvällisempääkin sisältöä.
Minä just kaipaisin juuri tuota henkistä läheisyyttä/yhteyttä muihin ihmisiin, nykyään kun ne vähäisetkin tuttavuudet ovat vain sitä tasoa että "naureskellaan, vitsaillaan, puhutaan pinnallisuuksista". Musta tällainen on jotenkin jopa rasittavaa, koska tunnen olevani jotenkin "vastuussa" kaverini viihtymisestä. Jos en keksi jotain hauskaa kokoajan, hän tylsistyy ja lähtee pois. Saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta olen itse tämän ihan elämässäni todennut. Kukaan (ekstrot) ei kauan jaksa katsella ihmistä, joka ei heidän mielestään ole "hauska" ja "viihdyttävä".
inda kirjoitti:...
Mahtavaa kuulla, etten ole ajatusteni ja tuntemusteni kanssa yksin! :)
Passepartout kirjoitti:Tuntuu. Silloin kun minulla oli vielä muutamia ystäviä oli aina yhtä inhottavaa kun tuli sellaisia tiedostamisen hetkiä, kun tajusi, että ei ne oikeasti välitä eikä ymmärrä. Ei todella. Koska niillä on niin paljon muitakin ystäviä, kuulut vain siihen isoon joukkoon "kolmanneksi tärkeimmät kaverit".

Mutta miestäni lukuunottamatta olen kyllä kokenut oikeastaan koko elämäni olevani emotionaalisesti oikeastaan täysin yksin. Surullista vai mitä.
Siis tämä tunne. Kun toinen saattaa olla minulle oikeasti tosi tärkeä, mutta hänelle olet vain yksi kala muiden joukossa. Kenellä tahansa helposti korvattavissa, jota kukaan ei edes muista jos katoan jonnekin. Se tunne kun itse haluaisi viettää vaikka koko päivän (harvinaista!) toisen kanssa, mutta hänellä on aikaa vain 2 tuntia koska muut ystävät odottavat (kalenteri täynnä!). Yksi juttu mikä mua kanssa ärsyttää on se, että se vähäinenkin aika minkä toisen kanssa viettää niin pitääkö sitä saatanan puhelinta räplätä joka toinen minuutti? No siis kyllähän mä ymmärrän, että "kun on niin suosittu että puhelin piippaa WhatsAppeineen joka 10 sekuntti" niin ainahan se tällaisen tylsimyksen seuran voittaa. Mutta vois oikeesti osoittaa ihmiselle enemmän huomiota, kun kerran yhdessä ollaan. Minä itse kun annan jakamattoman huomioni toiselle, silloin kun haluan jotakuta nähdä.

Sulla on tosi hyvä kun olet itsellesi miehen löytänyt. Kenenkään ei nimittäin pitäisi joutua olemaan maailmassa yksin.
Passepartout kirjoitti:
Dak kirjoitti:
niksuu93 kirjoitti: Erityisesti se satuttaa joskus paljon kun miettii, että oikeastaan juuri kukaan ei ole aidosti kiinnostunut siitä miten minä voin.
Kyllä tuo ikävältä tuntuu. Mutta miten on toiselta kantilta, oletko itse oikeasti kiinnostunut miten ne muut voi? Rehellisisesti sanoen kovin monen kohdalla en ainakaan itse ole.
En minäkään kovin monien ihmisten kuulumisista välitä. Mutta kokemus on se, että yleensä välitän kuitenkin enemmän kuin se toinen, jos ylipäänsä ollaan välittämisväleissä. Koska sillä toisella on aina niin paljon muitakin kontakteja.
Kyllä minä voin rehellisesti myöntää, että kyllä minua toisten hyvinvointi kiinnostaa siinä missä omanikin - edellyttäen että homma toimii myös toisinpäin. Sen olen vain tässä vielä lyhyessä elämässäni oppinut, että ei pidä liikaa ajatella muita koska sieltä harvoin tulee tosipaikan tullen mitään takaisin. Siinä mielessä siis yhdyn Passepartoutin ajatuksiin, en nykyään kovin monen kuulumisista välitä, mutta heidän kenenkä välitän - välitänkin sitten paljon.

Mutta jos esimerkiksi esitetään sellainen kysymys, että kenenkä puolesta kuolisin jos olisi mahdollista? Heitä on oikeasti todella vähän, vain lähimmät perheenjäsenet. Yksikään muu tuttava/kaveri ei ole minun aatteissani niin korkealla, että heittäisin elämäni heidän edestään. Sillä tiedän, että yksikään heistä ei myöskään tekisi samaa minun kohdallani.

Kuulostaa monesta varmasti tosi pahalta, mutta näin on. Miksi minun pitäisi heittää kuitenkin itselleni suhteellisen mielenkiintoinen elämä hukkaan vain, että joku pinnallinen kaverituttavuuteeni voisi jatkaa omaa merkityksetöntä biletystään muina miehinä?

En todellakaan välitä heistä niin paljon. Sen takia olisi oikeasti ihanaa löytää elämäänsä sellaisia ihmisiä, joiden puolesta tekisi ihan mitä vain - tarpeen vaatiessa vaikka kuolisi.

Meni vakavaksi, sori. :D

Vastaa Viestiin

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 27 vierailijaa